—
Taideteos. Miten katsoja sitä tulkitsee? Mitä tekijä sillä haluaa sanoa?
Huvituin katsojan tulkinnasta taululleni. Ylimielisesti. Enhän minä tarkoittanut tuolla yhtään mitään. Teoksen tekemisen muistelu kuitenkin havahdutti. Kyllähän siinä oli alusta alkaen idea, Punainen lanka. Paha olo, jonka jalostin iloksi. Tuo voisikin olla teoksen nimi!
Jokainen tulkitsee niin taidetta kuin elämääkin omalla sielullaan.
Onkin oikeastaan mielenkiintoista ja hauskaa kuulla miten toiset ihmiset asiat näkevät. parasta on se jos jokin, jonka minä olen saanut aikaan herättää jossain ihmisessä jotain tunteita! Sekä se, että jonkin konkreettisen ajatusteni tallennoksen välityksellä voin käydä jonkun kanssa vuoropuhelua ja siten olla häneen yhteydessä!Teokseni avulla olen jättänyt todellisuuteen tallennoksen sielustani. Se on arvokasta. Se pala minusta ei ole enää piilossa sisälläni, unohtuen sinne ikiajoiksi. Maailmalle merkityksettömänä vaikkakin minulle tärkeänä.
Jos pimeänä syysiltana en sulkisikaan verhoja vaan antaisin ohikulkijalle mahdollisuuden kurkistaa sisälle. En antaisi omien ennakkoluulojeni vaivata vaan pelotta soisin hänen rauhassa katsella.
Kodin ja sielun sopukat ovat pyhiä paikkoja. Turvasatamia. Pelko on saanut minut rakentamaan muureja. Ripustamaan suojaksi verhoja. Ahtautumaan suojakuorien sisälle. Ei ihme, että koen yksinäisyyttä, erilaisuuden tunnetta. Samalla kun piilotan itseni, piilotan myös muun maailman minulta itseltäni. Ja kun en näe mitään, alan kuvitella maisemaa mielessäni. Se ei ole todellisuutta.. Se on vääristymää. Varjoja, siluetteja, ääriviivoja.
Valitsenko itse olla maailmalle vain verhon läpi näkyvä varjo?
Sitäkö todella haluan? Vai valitsenko päästää irti pelosta, astua esiin esiripun takaa ja aloittaa kommunikoinnin yleisöni kanssa?
Myös minä itsessäni olen maailmankaikkeuden luoma taideteos. Olen jotain konkreettista, olemassaoleva, todellinen. Pelkään miten minua tulkitaan. Nyt juuri tällä hetkellä, minusta tuntuu, että tuo pelko on jotain, jolle en haluaisi enää jakaa vuorosanoja. Pelko on saanut oman tilansa, oman monologinsa. Jokin muu voima minussa haluaisi jo kovasti ilmaista olemassaolonsa. Aivankuin joku olisi tosirakkaudella suudellut ja herättänyt ikiunesta. Ja mikä ihmeellisintä, suutelija ei ollutkaan elämäni Prinssi vaan Kajon Pahattaret!
Minä, joka aina olen pelännyt. Ajatellut, että muut ihmiset ovat pahoja ja uhka minulle. Minä, joka olin varma, että olen erilainen. Vääränlainen, enkä koskaan ole kuulunut mihinkään. En tähän maailmaan.
Kajo. Kuin viimein olisi löytänyt oman kotinsa, oman yhteisönsä. Oman paikkansa. He riisuivat kuraisen, märän ja rikkinäisen matkaviitan yltäni ja toivottivat tervetulleeksi kotiin. Istuttivat lämpimän takan ääreen. Hieroivat kylmiä jäseniäni ja kerääntyivät ympärilleni kuulemaan tarinaani. Ja hiljaa kuiskien aloin kertoa kuka minä olen.
Edelleen ihmettelen ja epäilen, onko tämä totta? Näenkö vain kaunista unta?
Minun on vaikeaa kuvata tätä tunnetta, näitä ajatuksia. Ehkä päässäni napsahti. Ehkä haltijan taikasauva heilahti. Mutta jotain suurta ja ihmeellistä on tapahtunut. Jokin uusi siemen on istutettu.