—
Kaupan kassajonossa seisoo vanhempi lapsensa kanssa. Hän tuijottaa käsivarsiani. Katse siirtyy arvesta toiseen, ranteesta käsivarteen, vasemmasta kädestä oikeaan. Liikahdan ja yritän ottaa katsekontaktin viestittääkseni, että hänen tuijotuksensa tuntuu epämukavalta. Kun katseemme viimein kohtaavat, ei hänen silmissään ole hivenenkään lämpöä tai anteeksipyyntöä. Sen sijaan hän tarttuu lastaan kädestä ja astuu minusta taaksepäin, aivan kuin kantaisin jotakin tarttuva tautia. Aivan kuin olisin vaarallinen.
Haluaisin ottaa nuoremman version itsestäni syliin ja rutistaa
Kyyneleet kutittelevat silmänurkkiani, mutta en anna niiden valua alas poskiani. Ajatukset palavat ylä-asteikäiseen versioon itsestäni. Parhaan ystäväni äiti ei antanut meidän viettää aikaa yhdessä, koska olisin saattanut antaa kaverilleni huonoja vaikutteita. Masennus saattaisi vaikka olla tarttuvaa, viiltelystä puhumattakaan.
Haluaisin ottaa nuoremman version itsestäni syliin ja rutistaa. ”Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, eikä masennus ole sinun vikasi. Sinä et ole huono tai varoittava esimerkki.” Tarttuisin hellästi viiltelyvälineeseen ja ottaisin sen pois. ”Tiedän, että nyt on niin paha olla, mutta älä tee sitä. Kokeillaan jotain muuta. Kokeillaan selviytyä yhdessä huomiseen ilman, että sinun tarvitsee satuttaa itseäsi.”
”Aika monta pipiä”
Haluaisin yrittää kertoa, miten kauaskantoiset seuraukset itsensä satuttamisella on. Haluaisin kertoa kaikista niistä kerroista, kun tuntemattomat ihmiset ovat nauraneet, tuijottaneet, osoitelleet ja pilkanneet. Haluaisin kertoa niistä ihastuksen kohteista, jotka ovat arvet nähtyään kavahtaneet kauemmas. Haluaisin kertoa pienistä lapsista, jotka ovat kysyneet, ihmetelleet ja joskus pelänneetkin arpiani, ja joille en ole osannut antaa muuta vastausta kuin ”siihen on sattunut pipi.”
”Aika monta pipiä”, totesi kerran eräs 5-vuotias lapsi.
Itsetuhoisuus ohimenevää, mutta jäljet pysyvät
Haluaisin kertoa nuoremmalle itselleni, että itsetuhoisuus on ohimenevää, mutta sen jättämät jäljet ovat pysyviä. Taisteluarvet ovat hienosta nimestään huolimatta paljon muutakin: ne ovat kertomus pahasta olosta, tuskasta ja itseinhosta. Ja ne ovat ihollasi. Aina.
Tiedän ihmisiä, jotka katsovat arpiaan ja löytävät niistä hyviä asioita: muistutuksen siitä, miten pitkän matkan ovat kulkeneet ja miten vaikeista asioista ovat selvinneet. Jotkut kantavat arpiaan ylpeydellä. Minä en ole sitä vielä oppinut.
Jos kertoisin kaiken tuon nuoremmalle itselleni, lopettaisiko hän? Luultavasti ei, koska nuorempi itseni ei tiennyt mitään muuta tapaa käsitellä pahaa oloaan. En syytä häntä mistään; haluaisin vain pitää häntä sylissä. Rutistaa niin kovaa, että edes pieni osa nyt löytämästäni itsemyötätunnosta tarttuisi häneenkin.
Minä olen muutakin kuin arpeni
Haluaisin sanoa tuolle kassajonossa seisovalle ihmiselle, että minä olen muutakin kuin arpeni.
Olen rohkea, vahva, sitkeä, kekseliäs, luova, empaattinen ja älykäs. Olen tytär, sisko, puoliso ja ystävä. Puolustan heikompiani ja haluan ensisijaisesti ymmärtää jokaista kohtaamaani ihmistä, silloinkin, kun he eivät kohtele minua samalla kunnioituksella ja ymmärryksellä. Olen uskollinen ystävä, huolehtiva kumppani ja vastuullinen lemmikinomistaja. Olen luotettava ja luova. Olen ylpeä siitä, mistä kaikesta olen selvinnyt. Haluaisin, että tuo tuntematon ihminen katsoisi arpieni ohi. Jättäisi ne huomioimatta. Näkisi minut.
Minä olen arvokas juuri sellaisena kuin olen, eikä menneisyyteni määritä minua.
Minä olen muutakin kuin arpeni.
Vertaisohjaaja, Kulttuuripaja Kajo
Tämän artikkelin kuvan tatuointi: Anna Kaisa Lajunen, Tatuointiliike Haven Ink