—
Mitä se on? Miksi tunnen niin paljon häpeää? Miksi sellainen tunne on olemassa?
Se tuntuu koko ruumiissa.
Kohahtaen kuumottavana, pistävänä.
Arvottomuus, mitättömyys, halu päästä pois.
Päästä piiloon, peiton alle.
Olla kuin ei olisi olemassa. Halu olla joku toinen. Toivoa omaa kuolemaansa.
Kunpa osaisi toimia oikein, niin kuin ne kaikki muut.
Kunpa ei olisi sitä, mitä on, millaiseksi on syntynyt vaan jotain aivan muuta. Kunpa olisi normaali ihminen.
Ettei katsottaisi kummeksuen, inhoten, ivaten kaikkea sitä mitä on.
Arvokkuus pyyhkäistään pois.
Oma maailma nauretaan pois.
Värit katoavat, hahmot vääristyvät.
Jäljelle jää vain epävarmuus. Epävarmuus, jossa ei voi liikkua, ei hengittää.
Itkun kuristaessa kurkkua. Korventaen sisuskaluja.
Kehon lopulta luhistuessa kasaan sen sisältä kaikki katoaa.
Ruumiista tulee autio.
Ruumiista, jonka sielu pakeni. Pakeni sumuun, sinne missä ei ole mitään.
Ei ääniä, ei hahmoja. Ei värejä, ei tunteita.
Se sielu kuitenkin yhä on. Se muistaa kaiken.
Se muistaa mitä se oli ja mitä se ei saa enää olla.
Häpeä ei ole siitä kadonnut. Se on siihen varastoitu.
Varastoituna ja varjeltuna kaiken aiemman häpeän joukossa. Harmaan haaleana, surullisena olentona. Olentona, joka tuli osaksi minua.
Olentona, joka murskaa, repii ja sivaltaa. Kokoaa palaset uudelleen. Aikaisemman järjestyksen irvikuvaksi. Koska se ei osaa muuta.
Enkä minä osaa muuta.
En osaa kuin odottaa.
Odottaa, että minut jälleen pakotetaan pakenemaan, häpeäni kanssa.
Sillä kyllä minun sieluuni häpeää mahtuu.
Ei siellä pian enää muita tunteita olekaan.
Kajon vertsikka