—
Olen vuosien varrella tajunnut oivallus kerrallaan miten oikeastaan rakastan taidetta. Miten elän ja hengitän sitä, ja miten pienistä asioista siinä sekä sen aikaansaannissa on lopulta kyse.
Luomisprosessi
Koen, että taiteilija, ”tehdessään” taidetta, peilaa itseään, siis aitouttaan teokseen työstäessään sitä. Teosta havainnoidessa olisikin tärkeää tietää mahdollisimman paljon nippelitietoa luontiprosessista – jos ei taiteilijalta itseltään, niin hänen kanssaan teoksista puhuneelta henkilöltä. Teos ja siihen jätetty jälki syvenee ja moninaistuu sitä kautta useampaan suuntaan, ja pinta antaa näin myöten kokonaisuudelle, joka tuo teos todellisuudessa on.
Tämän ei tietenkään ole tarkoitus olla pois teoksilta, jotka eivät läpikäy kaikkea tuota pohtivaa ja (taiteellisesti) kriittistä tekijän jälkensä sekä itsensä havainnointia sekä kaiken sen taltiointia johonkin päivyriin. En myöskään tahdo tällä suitsia luomisprosesseja tai teoksia jotka on luotu itseä tai omaa sidosryhmää varten tai joiden tarkoitus on yksinkertaisuudessaan nerokkaampi kuin yksikään kirja- ja vuosikymmenkaupalla teoriaa lukenut ammattipätijä, jonka märehtimistä taidetta itseään määreenä typistävistä ajatuksista voisi joku kehittää tavan tuottaa lannoitetta uusille ideoille – siis hupi.
”Ei ole vain yhtä tapaa luoda taidetta”
Ei ole vain yhtä tapaa luoda taidetta. Vaikka on olemassa rajaus korkeakulttuurin ja muun taiteen välillä, kysyisin ennemmin missä se menee ja kenen piirtämä se on sekä miksi se on luotu. Hahaa! Kulttuurin jakaminen selkeästi paremmuudellaan massasta valikoituneeseen ja vain implikoiden vähäisempään massaan voisi itse hyvin olla taideteos, jonkun tai joidenkin tahojen perimäksi ja vieläpä hyvin kaukana taiteen perusajatuksesta jäänyt kollektiivinen tuotos kynän- ja ajatuksenjälkeä, jota tulkitaan ja pohditaan tänäkin päivänä. Osaisikohan korkeakulttuuri määrittää omat lainalaisuutensa korkeakulttuuriksi totellen samoja lainalaisuuksia?
”Minä-itse” – veistos itseydestä
Loin kerran pohdiskelevan ajatusleikin itseydestä rinnastamalla ihmisen veistokseen. Ihminen luo omalla käytöksellään omaa veistosmaista teosta itsestään, jokainen on siten kuin oma liikkuva patsaansa. Ajatusleikin tarkoitus oli tutkiskella miltä tällainen itsetietoinen patsas tuntuu patsaalle itselleen, kun sen ulkokuoren alle ei näe tai tunne kukaan muu kuin veistoksen oma kokemus itsestään, sen ”minä-itse”. Tämä ”minä-itse” on raflaava epävirallinen määre jonka kehitin tuolloin kuvastamaan itseyden kokemusta itsestään yhdessä sanassa… no, sanaparissa. Mutta siksi se on tässä aina heittomerkeissä.
Siemen tälle ajatusleikille syntyi, kun olin huomannut kohtelevani itseäni voimakkaasti kaltoin. Kun voin hyvin, koen ja tunnen asioita kuin ns. normaali ihminen. Mutta kun en voi hyvin, olen jatkuvasti itsessäni kiinni. Joka ikinen asia, jonka teen on jollain tavalla väärin tai kiellettyä, vahingollista tai myrkyllistä jollain juuri ennen sanomaani pohtimatta jättämällä tavalla, jonka tajuan heti tai myöhemmin jälkikäteen, joskus päivien tai viikkojenkin jälkeen. Huonovointisena läpikäyty ”minä-itsensä” vihalla ja häpeällä piiskaamisella pääpointtina tuntui olevan vain kulloisenkin asian vuorollaan myrkyksi muuttaminen, ei niinkään se, mitä tai milloin olin sanonut tai tehnyt.
Ihanteiden kudelma
Veistos-ajatusleikki sai minut ajattelemaan tätä usein syystä kritisoitua käsitettä ”normaalista ihmisestä” ihanteellisena ja ihanteena, josta muodostui juurikin tuo veistos – eli sen sijaan että ihminen olisi vain yksittäinen asia, että veistos olisi ”minä-itse”, se on ”minä-itsen” kyhäämä kokoelma odotuksia, ajatuksia, kokemuksia, tuntemuksia… siitä, mikä tekee meistä ihmisen. Nämä kaksi asiaa ovat erillisiä, mutteivät suinkaan toistensa vaikutuspiirin ulkopuolella. Näin, että ”minä-itse” kokee ulkomaailman nimenomaan veistämänsä kautta. Veistos toimii peilauspintana ”minä-itselle” siitä, millainen kokoelma elämän mittaisia ja kokoisia asioita se on ja ”minä-itse” kykenee oppimaan ja mukautumaan koettuun ulkomaailmaan, ja veistämään veistostaan eli käsitystään ihanteesta tätä kautta.
No, ”minä-itse” tuskin on mikään erehtymätön. Mietin, ettei ”minä-itse” kykene koskaan luomaan täydellistä peiliä veistoksekseen, vaan jättää aina jotkin asiat veistämättä, milloin tahattomasti ja milloin tahallisesti. Kuinka itsekästä! Eritoten kun toiset jakaa omaa veistostaan, elää ja hengittää oman ”minä-itsen” kokemusta ulkomaailmastaan muille! Ja varmaan ihan kauhea hirviö, ajattelin, kun se asettaa muiden omat veistokset jalustalle ja kykenee määrittelemään sitä kautta millaisena pitää toisille olla että oma olemassaolonsa voi olla edes hyväksyttävää!
Välimatka veistoksesta veistäjään
Vielä kerran pyöräytin ajatukset takaisin vertauskuvaan. Mitä se sitten on, kun ”minä-itsen” ja veistoksen välissä tuntuu selvästi olevan välimatkaa? No tietenkin käsi, jota ”minä-itse” ohjaa! Ero veistoksen ja veistämistyön välillä. Hienoa, lisää liikkuvia palasia. Mutta ajatusleikin kokonaisuuden ja johtopäätöksen kannalta oli äärimmäisen tärkeää tarkastella juuri tätä välimatkaa, sillä tajusin siinä piilevän valtavasti eroa miten tämä käsi elehti työskennellessään ja mitä työkaluja se käytti veistäessään.
Huomasin, ettei jokainen ”minä-itsen” käyttämä työkalu ollut juurikaan veistämiseen sopiva, ja kyseenalaistin näiden käyttämistä vaarallisena. Ja koska veistos peilaa ”minä-itseä”, osasi se käyttää näitä vaarallisia työkaluja kanssa. Useista näistä oma ”minä-itseni” onkin luopunut, mutta toisinaan huomaan sen tarttuneen niihin samoihin työkaluihin, jotka jo aikaisemmin totesin sen kanssa soveltumattomiksi. Kenties veistoksessa vielä näkyy jälkiä vaarallisista työkaluista tai niiden käytöstä.
Ei kehity tyhjyydestä
Minulle on ollut äärimmäisen terveellistä kuulla että saa olla omanlaisensa, että mitä tulee minun omaan ”minä-itseen” (ja veistokseen), ei ole normaalia ja outoa, korkeakulttuuria ja massataidetta. Tai että jos on, niin siinä välissä olevalla rajalla ei ole pirun piiruakaan merkitystä. Ei kellään ole automaattisesti tällaisia käsityksiä normeista, niiden tulkinnoista taikka siitä miten sanomattakin selkeitä niiden pitäisi olla. Ja hyvä niin!
”Minä-itse” ei kehity tyhjyydestä valmiina ammattiveistäjänä, eikä sen käytös tai sen veistos itsestään ole valmis sormia napsauttamalla. Ja poiketen perinteisestä patsaskivestä, ”minä-itsellä” on veistomateriaalinaan jotakin, joka kasvaa sen itsensä mukana. Veistos ”minä-itsestä” ei ole eloton, ei laisinkaan tunnoton tai aistiton, johan sen liikkuessa kuin itsekseen pitäisi tämän kaiken olla selkeää!
”Minä-itseni”-näköinen veistos
Niin joo, ja mielestäni paras veistotapa: se on sellainen, joka saa ”minä-itsen” tuntemaan olevansa elossa. Mielestäni ihmisyys piilee oikeastaan just siinä tunteessa, sillä silloin ollaan vihan ja häpeän antiteesin, rakkauden äärellä. Se patsas voi välistä huijata ”minä-itsen” itsensäkin luulemaan, millainen sen pitäisi olla. Kun muistaa välillä tarkastaa, minkälaisilla ajatus-työkaluilla oman ”minä-itsensä” varustaa, voi tuota kallisarvoista tunnetta kylvää itseensä myöhemmin löydettäväksi. Minulle elossa olemisen tunne on tuonut rauhan ja sen kautta mielihyvän. Nyttemmin luon veistoksestani taas enemmän ”minä-itseni” näköistä.
Kiitän tässä lopussa salakavalasti myös jokaista, joiden kanssa olen saanut jakaa veistoksiamme ja joiden kautta olen tähän päivään tämän muotoisena saapunut. Ihmiset ympärilläni, lähellä ja kaukana niin ajassa kuin paikassa – kiitos <3
Leo – vertsikka