—
Bussipysäkki, koulutie, ruokalan helisevä kello, opettajan kenkien kopse. Yllättäen olen aivan uudessa, oudossa, mutta samaan aikaan tutussa vanhassa maailmassa; koulun penkillä.
”Mitä mie täällä teen?”
On ollut erikoinen kokemus lähteä päälle kolmikymppisenä toisen asteen koulutukseen. Ensimmäisinä päivinä tunsin oloni vanhaksi harmaaksi hiirulaiseksi nuorten, suoraan peruskoulusta tupsahtaneiden opiskelijoiden keskellä. ”Mitä mie täällä teen?” kysyin äänettömästi heijastukseltani vessan peilissä.
En kuitenkaan ole edes luokkani vanhin. On ollut rohkaisevaa, kuinka opiston käytävillä kävelee teinien seassa vastaan myös reilusti minua vanhempia opiskelijoita.
Itselle oikeaan aikaan
Olin aluksi ehkä epäluuloinen siitä, kuinka sopeutuisin koulumaailmaan vuosien tauon jälkeen. Muistoni lukiosta ovat hämärtyneet ajan saatossa, sitä mukaa mitä elämä on haasteita vastaani heitellyt. Nyt olen saapunut ammattikoulun porteille uuden tutkinnon toivossa, ja ilmapiiri on yhtä aikaa täysin vieras ja todella tuttu. Kuulunko tänne ollenkaan? Olenko liikkeellä liian myöhään?
Vastaus on lopulta hyvin yksinkertainen: koskaan ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Niin paljon kuin uuden oppiminen ja rutiineihin tottuminen alussa viekin energiaa ja aikaa, uskon, että olen tullut oikeaan paikkaan ja sitäkin tärkeämpää, itselleni oikeaan aikaan.
Elämää omassa tahdissa
Olen vuosia yrittänyt kasvaa irti ajatuksesta, että elämä on elettävä tietyssä rytmissä tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Olen ehkä myöhäinen lintu, joka ei ole napannut montakaan matoa,
mutta elämällä on yhä minulle runsaasti tarjottavaa. Saman uskon koskevan kaikkia kaltaisiani.
Se, ettemme ole saavuttaneet elämässä kaikkea sitä, mitä joidenkin mielestä ihmisellä kuuluu olla – kuten vaikka tutkintoa – ei tee meistä yhtään sen huonompia tai oudompia kuin niistä ikäisistämme, joiden elämä on mennyt ns. normien mukaan. Elämä on elettävä omassa tahdissa omia rajojaan kunnioittaen. Alusta voi aloittaa niin monta kertaa kuin on tarpeen.
Sinun aikasi on vain sinun
Kun istun koulun päärakennuksen aulassa odottamassa tunnin alkua, tunnen hitusen verran voitokkuutta, koska olen jälleen voittanut itseni armottomassa taistelussa omaa takaraivossa asuvaa, minua toisiin vertailevaa ääntä vastaan. Olen täällä, olen tarpeeksi, olen valmis yrittämään uudestaan omilla ehdoillani.
Toivon todella, että jokainen tätä tekstiä lukeva tuntisi olevansa vapaa vertailusta ja yhteiskunnan sanattomista vaatimuksista. Jos sinun tiesi vie esimerkiksi kouluun vähän myöhemmin kuin muiden niin olkoon sitten niin. Sinun aikasi on vain sinun. Meillä on vain yksi elämä ja sen voi elää kuten sen haluaa. Toivoisin, että oppisimme kaikki olemaan, kuten jo ehkä kliseisestikin sanotaan, armollisia itsellemme.
Anni Leena