—
Yö on kylmä. Yöt ovat viilenneet, mutta tämä on ensimmäinen yö, kun tuntuu syksyltä.
Vuoden ensimmäinen syysyö; jonkin vääjäämätön alku.
Olen varautunut kylmyyteen. Otin illalla nahkarukkaset. Iloitsen valinnastani.
Huomenna pitää ottaa panta kypärän alle, jotta korvia ei palele.
Yö on pimeä. Katuvalot eivät vielä pala.
Taivaalla on kaksi kirkasta tähteä sekä vähiin käyvä kuunsirppi. Ja taivaanrannassa ihan pieni aavistus aamun sarastuksen kajosta. Päivät ovat vielä lämpimiä. Syksy etenee öisin.
Sähköpyörä kulkee kevyesti asfaltilla.
Kilometrit matkamittarissa vaihtuvat ennakoitavasti matkan edetessä. 10960, -61, -62…
Tuntuu aamulta. Varhaiselta aamulta. Hetkinen, nythän on aamu. Kello on vähän yli neljän.
Tuntuu kuin edessä olisi väsynyt työpäivä; aavistus menneisyydestä. Arjesta, jossa tiesin paikkani.
Missä on paikkani nyt? Tämä välitila on minun. Jalat polkevat, pyörän sähkö avustaa ja mieli vaeltelee menneen ja tulevan välissä. Pyöräillessä minulla on hyvä olo itsestäni. Osaan olla välitiloissa.
Kun tiet risteävät, pitää tehdä valinta. Valinta reitistä. Valinta määränpäästä.
Ennen risteystä olen menossa kaikkia reittejä. Kumpi on valittava ensin, määränpää vai reitti?
Määränpään valinta ajaa valitsemaan reitin. Mutta voinko tehdä toisin päin?
Voinko valita reitin ensin ja määränpään myöhemmin? Mihin se ajaa? Umpikujiin? Onko se uhka? Umpikujassa valinta on selkeä: käänny takaisin.
Kotimatka ei vaadi valintoja. Nämä ylämäet, alamäet ja tasamaat on kaiverrettu syvälle minuun.
Tämä välimatka tuntuu usein enemmän kodilta kuin kumpikaan sen lähtöpisteistä.
Vuoden ensimmäinen syysyö.
Hetki, joka menee ohi. Sulautuu ajan jatkumoon. Kilometreiksi elämän matkamittariin.
“Yökyöpeli”